Yhteenvetoa

Day 91.

Kyllä se nyt vaan on niin, että kaikki loppuu aikanaan, myös tämä reissu. Vasta muistaakseni panikoin kotona tänne lähtemistä ja nyt edessä olisi lento Pariisin kautta takaisin sinne Suomeen. Jännä fiilis, jopa vähän haikea jättää Mauritius. Kunnes taas muistan mitä kaikkea Suomessa on.. :D Ei kyllä se nyt vaan on niin, että AIVAN HEMMETIN HIENOO TULLA SINNE TAKAISIN.

Yhteen lauseeseen jos pitää tämä reissu tiivistää niin tää mesta on mainio lomakohde, mutta asumaan tänne en enää lähde. Vaikka tähän kulttuurishokkiin sun muuhun yrittikin varautua kun Suomesta lähti, niin silti se kyllä iski aika pahasti. Tämän paikan kulttuuri on vaan täysin erilainen kuin Suomessa ja vaikka siihen kolmessa kuukaudessa tottuikin, en silti haluaisi tänne jäädä. Uskonto, liikenne, infrastruktuuri yleisesti, terveydenhuolto, ruoka, koulutus, posti, ”jalkakäytävät”, aikataulut, tietoliikenneyhteydet, valtion ”pienikokoisuus”, roskaaminen ja torakat (!!!)… tätä listaa voisi jatkaa aika pitkälle. Moni asia täällä on vielä kehityksestä jäljessä verrattuna länsimaihin. Minä nostan hattua heille, jotka haluavat muuttaa pysyvästi samankaltaiseen maahan kuin tämä tai jonnekin, missä olosuhteet ovat vieläkin huonommat. Tämä on ollut todella hieno elämänkokemus enkä vaihtaisi tätä mihinkään, mutta kaukana tämä on siitä haavekuvasta minkä googlen kuvahausta saa (itselläni ei kyllä sellaisia niin paljoa ollut, matkaseurasta en ole ihan niin varma). Toki elämä täällä on aivan eri luokkaa sitten, jos menet asustemaan 5 tähden luksushotelliin missä tuodaan kaikki eteen sormia napsauttamalla.

Nyt jos pitäisi tänne tulla uudelleen, tehtäisiin varmasti monta asiaa eri lailla kuin tehtiin Villen kanssa. Toisaalta on sekin fakta, ettei mitenkään voitu tietää esimerkiksi sitä, että lähin kunnon ruokakauppa on 13 kilometrin päässä ja sinne pääsee vain bussilla, jotka kulkevat miten sattuu. Montaakin asiaa on täällä tullut kirottua moneen kertaan ja ollaan laskettua päiviä tähän hetkeen. Silti olen iloinen, että tuli lähdettyä ja koettua tämä. Paluu normaaliin suomalaiseen elämään tuntuu ihan lastenleikiltä (jos ei nyt sitä opparia lasketa..). Jos näette tällä viikolla Joensuun Prismassa punatakkisen nuorehkon naisen sinkoilemassa eestaas nii se on meikä se :D Ainakin viikko menee senkin tajuamiseen, että saa taas syödä miten huvittaa. Siis mä en ikinä olis uskonu, että sanon näin mutta mulla on ikävä jopa MAITORAHKAA, puhumattakaan ruisleivästä, kylmäsavulohesta, suomalaisesta maidosta, suklaasta, irtokarkeista, salaatista, tomaatista jajajaja iiiiiik JEEE IHAN JUST NIITÄ SAAA! Ja P.S. suomalainen ruoka ei kyllä ole loppujen lopuksi edes kallista, kun vertaa esimerkiksi siihen laatuun ja tuoreuteen mitä sillä saa.

Tämän lisäksi mulla on ikävä ihan jo sitäkin, että jalkakäytävällä on tilaa kävellä omaan tahtiin. Ja siis kraanavesi, ei tarvii yhtäkää 6 x 1,5 l:n vesipullopakkausta kanniskella kotiin. Ja ah sitä tunnetta, kun pääsee pyörällä hurauttamaan koululle tai keskustaan. Ikävä on jo myös opiskelijaelämää, mun haalarit kaipaa kipeästi ulkoilutusta! Ja kohta voi myös kuunnella rajattomalla ja nopealla netillä spotifysta tai youtubesta mitä lystää tai kuunnella autossa radiota. Ensimmäisenä menee kyllä kuunteluun kaikki uusimmat tanssijumputukset ja Nightwishin ja Kamelotin uusimmat julkaisut.

Sitten pakko hehkuttaa myös sitä, että vaikka tämä ilmasto (joka päivä +30 tai yli) on tehnyt tosi hyvää mun iholle, niin TREENAAMINEN on kyllä aevan pyllystä. Tehoja ei löydy salille sitten millään ja lenkillä tuntuu siltä, etten ole ikinä juossut yhtäkään kilometriä. Hikoilet kuin pieni sika vaikka makoilet rannalla, puhumattakaan sitten siitä kun eräs kaunis päivä tein kuntopyörällä astetta kovemman treenin. Puolen tunnin jälkeenkin puski vielä jälkihikeä aivan törkeesti. Ei taida olla tämä ilmasto ihan suomalaisten geeneille tehty, vaikka tykkäänkin Suomen kesästä, ei terve… Into piukeena odottelen jo Suomen kevätkelejä ja sitä, että pääsen metsään juoksentelemaan.

Sitten muutama sana harjoittelusta ja fysioterapiasta yleensä (sitä varten tänne sentään lähdettiin). Sekin taisi olla vähän shokki aluksi, eipä ne asiat täällä senkään kohdalla toteudu ihan niin kuin Suomessa. Työajat olivat välillä mitä sattuu, tosin eivät ne bussitkaan välillä kulkeneet niin kuin piti. Fysioterapia täällä pohjautuu enemmän kokemukseen kuin tieteelliseen näyttöön. Syitä tähän on varmasti monia, yhtenä ehkäpä se, että fysioterapeutteja on maassa väkilukuun verrattuna todella vähän. Tule (tuki- ja liikuntaelin)- ongelmat eivät ole vielä rantautuneet tänne, ainakaan siinä määrin mitä Suomessa. Osalla paikallisista on vielä suhteellisen raskas fyysinen työ, jolloin ainakaan toimistotyöläisen perinteisiä NHS- ongelmia ei pääse syntymään. Ongelmaksi täällä tulee muodostumaan vielä suurilta osin ihmisen ruokailutottumukset sekä ruokakulttuuri. Tilastojen valossa Mauritiuksen pahimmat elintapasairaudet ovatkin sydän- ja verisuonitauteja, esimerkiksi diabetes sekä korkea kolesteroli ovat täällä yleistä. Kadulla näkee paljonkin joko liian laihoja tai liikaa syöneitä ihmisiä. Liikuntaa harrastetaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja lihaskunto on suurimmalla osalla aika pielessä. Kuten myös tekniikat, pahaa teki välillä katsoa joidenkin maastavetoa tai kyykkyä, joka yltää hädin tuskin 30 asteeseen.

Neurologiset sairaudet ovat täällä yleisempiä kuin Suomessa. Lapsilla tavataan yleisimmin CP:ta tai Downin syndroomaa, aikuisilla puolestaan aivohalvausta. MS- tautia täällä ei ole lainkaan, myös ALS on todella harvinainen. Ohjaajamme on töissä kahdella eri koululla, jossa on kehitysvammaisia lapsia, joten lasten neurologia tuli ainakin niin tutuksi kuin se voi täällä tulla. Harmittaa kovasti osan näiden lasten puolesta, sillä valtio täällä ei kauheammin tue kehitysvammaisten lasten koulutusta saati fysioterapiaa.

Koulut ovat erillään ns. ”normaaleista” lapsista ja luokista ja fysioterapiaa annetaan lähinnä kouluilla. Kouluilla on omat sponsorinsa, jotka rahoittavat koulun toimintaa. Ilman heitä nämä koulut eivät toimisi ollenkaan ja käytännössä se tarkoittaisi sitä, että kehitysvammaisen lapsen elämä ei olisi luultavimmin minkäänarvoista. Osa vanhemmista ei välitä tippaakaan lapsensa kehityksestä eivätkä kuuntele ammattilaisten ohjeita. Lääkärin yhteistyö on sitä luokkaa, että diagnoosiksi kirjataan eri sairaus, mitä oireet näyttävät. En tiedä onko kehitysvammainen lapsi täällä hieman tabu ja häpeän aihe, sillä ei heitä ainakaan katukuvassa näy lainkaan. Ohjaajamme sanoikin, että suurin ongelma on täällä valtion lisäksi ihmisen asenteet vammaisuutta kohtaan. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyvyn tukeminen on Suomessa vanhempien, lääkärin, fysioterapeutin, toimintaterapeutin sekä mahdollisesti kolmannen sektorin järjestön ja muiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten moninainen summa ja prosessi, jota kautta lasta tuetaan mahdollisimman hyvälaatuiseen elämään, alkaen vauvaiästä jatkuen aina kuolemaan saakka. Voi kun toivoisin, että niin olisi täälläkin, moni lapsi kävelisi ja heillä olisi ainakin pyörätuolien kumeissa ilmaa. Lohduttaa kuitenkin se fakta, että he eivät itse tiedä paremmasta. Ja silti monesti sai nauraa ja leikkiä lasten kanssa, jotka olivat (ja toivottavasti ovat jatkossakin) hymyssä suin, vetivät mua hiuksista ja veivät minut kesken terapiatuokion omaan luokkaansa katsomaan, kuinka hienosti he olivat jotain tänään tehneet. Yhtenä parhaimmista kokemuksista täällä oli päivä, kun sponsorit tulivat katsomaan koulua ja sain tanssia kenraaliharjoituksissa kolmen tytön kanssa yhden mauritiuslaisen biisin. Oli koreografiat ja kaikki ja aivan huippua!

Jessus, kun tulee tätä tekstiä taas paljon. Eikä tuossakaan ollut kovin seikkaperäistä yhteenvetoa.. Tuntuu hieman negatiivispainotteiselta kirjoitukselta, hehheh. Oli täällä hienojakin hetkiä, nähtiin, kuultiin ja koettiin vaikka mitä! Hienoista hetkistä on tulossa melkoisen hieno videonpätkä youtubeen ;) Uteliaimmat voivat tulla kyselemään sitten naamatusten vielä yksityiskohtia. Kuviahan tuosta harjoittelusta ei ole tänne viitsinyt paljoa laitella, sillä Suomessa salassapitovelvollisuus sitoo meitä myös täällä. Lapsia tulee kuitenkin tosi ikävä!

No mutta. Mä oon kohta kotona siellä ihanassa kotimaassa. En tajua vieläkään. Valitettavasti tuon 11 tunnin lennon Pariisiin tajuan, ei hemmetti.. Onneksi ollaan sen verran viisastuttu, että ostettiin täältä niskatyynyt, vai mitkä nyt ovatkaan. Ei toivon mukaan niska niin pahasti roiku ja saa vähän untakin kupoliin. Tähän loppuu tämä reissu ja mun osalta ainakin tämän blogin rustaus. Enpä kyllä usko, että vähään aikaan ehdin kirjoittelemaan uuttakaan. Eikä mun elämästä niin mielenkiintoista edes saisi, että sitä jaksaisi joku lueskella ;) Kiitos kaikille lukijoille (lukijoita oli Suomesta, Mauritiukselta, Yhdysvalloista, Espanjasta, Portugalista, Saksasta, Ranskasta, Venäjältä, Australiasta ja jopa Indonesiasta!) ja n. 6000 lueskelukerralle, ei me tätä turhaan pidetty. 

Au revoir Mauritius, maybe one day I’ll come back!

-Tuija

Retki koulun kanssa Chamareliin ja pääsiäisloma Flic en Flacissa

Aamukampa näyttää tällä hetkellä kahdeksaa (?!). Taas pitänee ihmetellä, miten nopeasti aika kuluu. HEI, ihan kohta tullaan takaisin!

Tämä viikko antaisi edellytyksiä kirjoitella mitä luultavimmin ainakin 4 sivua tekstiä, mutta koska minä onnistuin saamaan viikonloppuna flunssan ja Ville ilmeisesti auringonpistoksen, pidetään teksti lyhyenä ja ytimekkäänä. Ainakin yritetään.

Tiistaina ohjelmassa oli toisen harkkakoulun CEPEHin kanssa retki saaren eteläosaan, Chamareliin. Mukana oli meidän lisäksi koulun opettajat, toimintaterapeutti, siivoojat sekä osa lapsista ja heidän vanhemmistaan. Matkaa taitettiin bussilla, joka ei meidän onneksemme pysähtynyt joka pysäkillä. Bussikuski sen sijaan sanoi meille tauolla, että suomen kieli kuulostaa hänen korvaansa hyvältä :D Aluksi luuli kyllä, että puhumme puolaa.. Eipä joka tapauksessa ymmärtänyt sanaakaan.

Chamarelissa ohjelmassa oli Curious Corner. Tästä paikasta minulle tulee ainakin mieleen Linnanmäen Vekkula, joskin osa jutuista oli täällä jopa parempia. Hauskaa oli sekä meillä että lapsilla! Postauksen alla muutama kuva kyseisestä paikasta. Mielenkiintoisia illuusioita, tämä kohde tarjoaa aika erilaista Mauritiusta kuin ne iänikuiset hiekkarannat ja turkoosi vesi (ei siinä, ihan hienoja nekin..). Curious Cornerin jälkeen matka jatkui etelärannikolle, jossa söimme briania (curryriisia, jotain perunan tapasta ja kanaa). Yllättäen en jaksanut syödä annoksestani kuin puolet. Opettajat ovat tottuneet syömään mauritiuslaisittain, minä ruokaympyrän mukaan.. Päivän jälkeen oltiin molemmat aika poikki.

Huone, jossa pystyi ottamaan kuvan "väärinpäin".

Ville senkun kuihtuu kuihtumistaan täällä.. kuvassa myös koulun johtaja.

Myöhemmin sitten tällä viikolla päätettiin ex-tempore (sekä säätiedotuksen perusteella) lähteä Flic en Flaciin. Siispä varattiin hotelli trivagosta ja torstaina mentiin bussilla Port Louisin ja tuliaisostosten kautta länsirannikolle. Flic en Flac on siis kylä saaren toisella puolella, joka on tunnettu hienosta hiekkarannastaan, sukellusmahdollisuuksista sekä suhteellisen halvoista ravintoloistaan.

Port Louis aurinkoisessa säässä.

Le Caudal Waterfront (ei ole kirjoitusasu ehkä ihan oikein), Port Louisin ostari.

Sekä minä että Ville ollaan sitä mieltä, että jos tänne aikoo lomailemaan tulla, niin Flic en Flac on kyllä paras kohde. Ranta on aivan mahtava ja se vaan jatkuu ja jatkuu, ihan sama kumpaan suuntaan katsoo. Hotelleja löytyy joka makuun, meidän hotelli (johon otettiin sitten vielä yksi ekstrayö) maksoi hieman alle 30e/ yö per naama. Kateellisena katseltiin myös niitä ihania villoja ja bungaloweja, jotka maksavat sitten heman enemmän...

Before the rain.

Oi että.

Tätä hiekan määrää.

Parasta Flic en Flacissa oli kuitenkin lähistön lukuisat aktiviteetit; me ei enää tän kahden ja puolen kuukauden jälkeen kamalasti jakseta pelkkää makoilua rannalla. Rahaa paloi urakalla, mutta oli kyllä myös kaiken sen arvoista.

Jonkun koti lähellä rantaa.

Perjantaiaamuna heräsimme liian aikaisin ja suuntasimme rannalle, jossa meitä ja muutamaa kiinalaisturistia odotti pikavene katsomaan delfiinejä Tamarinin lahdelle (hieman Flic en Flacista etelään). Olivat muuten hienoja otuksia luonnossa. Eettisesti emme sitten tiedä kuinka hyvä niille oli se fakta, että muutamaa delfiiniparvea kiersi ainakin 20 venekuntaa. Hauskaa oli kuitenkin yrittää nähdä niitä läheltä, kun mahdollisuus oli myös pulahtaa mereen snorkkeli ja räpylät jalassa. Ville saikin monta hyvää videota, valitettavasti emme niitä voi näyttää koska netti <3 (Stay tuned, heti ku Suomeen päästään läntätään 30 minuutin videokollaasi meidän reissusta).

Moottoriveneet aamunkoitteessa.

Siellä ne pomppii. Tosiaan, ne videot on parempia..

Delfiinien jälkeen lähdettiin sitten melko nopsaan Caselan seikkailu- ja lintupuistoon (linkki kotisivuille tässä. Itse puisto oli hieman pliisu, lintuja oli kyllä monenlaista ja nähtiinpä myös tavallisia suomalaisia kotieläimiäkin (=sikoja). Kuumalla päivällä myös isot kissat eivät jaksaneet paljoakaan liikuskella. Korkeasaari on melkeimpä parempi mesta kattella näitä eläimiä.

Gepsu paistattelee päivää.

Caselan paras juttu oli sitten Zipline eli köysirata, jossa roikutaan rotkojen yli valjaissa. Minä hieman korkean paikan kammoisena en kamalasti ensin tälle lämmennyt (jälleen, odottakaa meidän videokollaasia), mutta melkoiset adrenaliinipiikit tästä sai! Ensin vedettiin 5 lyhyempää köysiviritelmää "lämmittelyksi" ja sitten loppuhuipennuksena oli 400 metrin zipline, jonka huippunopeus oli kuulemma suurinpiirtein 60 km/h (riippuen tietenkin massasta). Vaatteet olivat tämän touhun jälkeen ketjuöljyssä ja muutenkin likaisena, jonka johdosta heitän turkoosin viiden euron H & M:n tuubitopin roskiin.. Perjantai oli meillä erityisen pitkä, ja uni tuli sitten kyllä nopeasti jo puoli kymmenen aikaan. 

Oh my.. 

Lauantaiksi oltiin sitten varattu sukelluskokeilu Sea-urchin diving schoolista. Lauantaiaamu ei näyttänyt kovinkaan hyvältä, sillä flunssan oireet tekivät tuloaan. Suostumuslomaketta täyteltäessä sitten kerroin vielä tästä epämääräisestä astmadiagnoosista, jolloin ohjaajamme ei meinannut päästää minua lainkaan sukeltamaan. Omistajan kanssa neuvoteltuamme sain kuitenkin luvan mennä tämän kerran, seuraavalle kerralle pitää selvittää hieman tätä astmaa. Astman kanssa ei siis saisi sukeltaa lainkaan, sillä astmakohtauksen sattuessa ohjaaja ei voi tehdä mitään. Lisäksi haasteita aiheuttaa happipullon kuiva ilma, joka ei myöskään ole hyvästä. Minulla ei kuitenkaan tämän kanssa ole ongelmia ollut, ei kohtauksia eikä juuri mitään ahdistusta, kun muistaa glukokortikoideja vetää...

Niin mielenkiintoista kuin sairaskertomukseni jakaminen täällä blogissa olisinkin, niin jatketaan sukeltamiseen. Elikkäs, ensisukelluskerta alkoi täällä suostumuslomakkeen täytöllä sekä lyhyehköllä briiffauksella miten laitteet toimivat ja mitä pitää sukeltamisesta lyhyesti tietää. Tämän jälkeen vaihdettiin märkäpuvut, otettiin maskit ja räpylät ja käveltiin rannalle kokeilemaan laitteistoa, maskin tyhjennystä vedestä sekä happilaitteen suuosan tyhjennystä vedestä. Harjoiteltiin myös perusmerkit, jotka pitää osata sukeltamaan lähtiessä. Oltiin ilmeisen nopeita oppimaan, koska pian sitten lähdettiin laguunin ulkopuolelle sukeltamaan Aquarium- nimiseen sukelluskohteeseen. Siitä sitten vaan kamat niskaan (happipullo ja -reppu painavat muuten ihan kivasti..) ja takaperin pää edellä tiputtautuminen veteen veneen laidalta. Pinnalla viimeiset tarkistukset ja sitten ei muuta kun köydestä kiinni, reppu tyhjäksi ilmasta ja hitaasti syvyyksiin paineita tasailemalla. Hankalinta oli ehdottomasti alasmeno ja räpylöihin tottuminen (ei paljoa niillä rintauinnin potkua vedetä, joka on mulle valitettavasti se tyypillisin uintitekniikka) sekä se, ettei niillä käsillä tarvinnut tehdä yhtään mitään. Aivan turhaan aluksi yritettiin Villen kanssa haroa käsillä siellä pinnan alla, mutta mitä pidemmälle mentiin niin sitä paremmin myös osasi siellä liikuskella. 

Mulla ainakin katosi ajantaju eikä vieläkään ole mitään tietoa kauan me siellä oltiin, mutta oli kyllä paljon nähtävää ja hieno kokemus. Pelotti aluksi, miten sitä siellä oikein ollaan, mutta hienoja kuvia ja videoita meidän ohjaaja otti kamerallani. Ymmärrän kyllä ihmisen palon nähdä vedenalaista maailmaa! Itse taidan kuitenkin pitäytyä suurinpiirtein vedenpäällisissä lajeissa ja uimaopetuksessa. Ehdottomasti kuitenkin suosittelen kokeilemaan laitesukellusta, jos osuu tilaisuus kohdalle. Hinnat varmaan vaihtelevat, mutta tämä meidän kokeilu maksoi 2000 rupiaa eli hieman yli 50 euroa. Ei paha!

Meitsi.

Ville ja kivan kokonen simpukka.

Tässäpä tämä siipisimppu (?), piikkien myrkky tappaa.

Ainakin melkein Nemo.

Kuva-arvoitus. Melkoista maastoutumista osaa luonto antaa.

Tänään sitten palailtiin takaisin paratiisista "kotiin" Palmariin. Ei kestänytkään kuin 4 tuntia bussilla neljällä bussivaihdolla :D Otin pihinä opiskelijana hotellilta mukaan vessapaperirullan, jonka olen nyt suurinpiirtein käyttänyt niistämiseen. Huominen päivä menee siis varmaan lepäillessä. Täällä ei juurikaan pääsiäistä vietetä. Tosin vaikka huomenna olisi kuulemma työpäivä, kukaan ei mene töihin. Otapa tästä selvää. Suklaapupun aion kyllä syödä.

Ensi viikon sää näyttää aika huonolta, joten katsotaan meneekö viimeinen viikko lähinnä koulujuttujen merkeissä ja fiilistellessä meidän paria tuhatta kuvaa ja muutamaa sataa videopätkää.. Mutta vielä ainakin kerran tätä rustataan!

-Tuija