Kilpikonnia

Hei taas kaikille. Nyt kun on harkka helpottanut, niin ehtii tehä taas vähän enemmän muutakin. Keskiviikko-iltana saimme Milenalta viestin,että hänen olisiko meillä mielenkiintoa lähteä hänen, Samin ja Milenan sedän kanssa käymään etelässä. No mitäs myö muutakaan, kellot soimaan  viideltä jotta ehditään Port Louisiin.

Aamulla sitten kellot soi, minä heräsin jo vähän ennen kellon soittoa taas... olispa se näin helppoa aina kouluaaamuinakin. Noh, aamupuuron jälkeen ehdittiin hetki kattella merenrannalla vielä auringonnousua ennen kuin hypättiin bussin kyytiin ja kohti pääkaupunkia. Totuttuun tapaan yhdellä vaihdolla mennään tuossa Flacqissa. Kuuden jälkeen kun bussi lähti meidän pysäkiltä, niin vaille yhdeksän oltiin Port Louisissa. Reilu kaksi ja puoli tuntia bussissa istumista alkoi taas kerrakseen riittämään, varsinkin kun viimeiset 5 kilometriä mentiin aamuruuhkassa bussin edetessä viisi metriä kerrallaan puolen minuutin välein. Kyllä siinä taas minulta ainakin kärsivällisyyttä kysyttiin, kun Suomessa on tottunut, että ainakaan meillä Jojensuussa ei ruuhkia juuri ole. Ainakaan tämänmoisia.

No kyllähän se bussi lopulta oli perillä. Ostettiin parit kanasämpylät asemalta odotellessamme Milenaa ja kumppaneita. Aikaa kun oli, niin päätin pistäytyä pääkaupungin postitoimistossa, siellä kun minulle oli postipaketti saapunut. Tähän väliin pieni avautuminen (yllätys yllätys) paikallisesta postin toiminnasta. Jos ei postin toiminta kiinnosta, hyppää kursivoidun osion yli.

Ollaan Tuijan kanssa siis saatu yksi-kaksi pakettia per nenä kotisuomesta. On tullut ruokaa, karkkia, ruisleipää ym. mitä nyt Suomesta voi ulkomailla kaivata. Yleensä kun paketti tänne saapuu, saamme paperilappusen kotiin, jossa ilmoitetaan, että paketin voi hakea. Kun olemme sitten menneet tuohon lähimpään postitoimistoon Central Flacqiin, on jokainen paketti pitänyt vielä erikseen tilata sinne pääkaupungista. Tämä toimitus kestää jotakuinkin viikon ja maksaa 1,5 euroa. No, kaikki paketit ollaan saatu perille kyllä tähän asti, vaikka Suomesta lähettämisen ja kämpille asti tulon välillä on yleensä vierähtänyt kuukauden päivät. Vaikkain minun  lähetyksestäni oli kaikki karkki- ja purkkapaketit avattu ja karkit oli levällään kirjeen pohjalla, ja varmaan muutamia maisteltukkin...

No kuukausi takaperin pyysin sitten vielä vanhempiani lähettämään minulle yhden lääkeainepakkauksen tänne, kun jotenkin en näihin paikallisiin apteekkeihin luota ihan niin hirveesti. Äitihän teki työtä käskettyä, ja kertoi lisänneesä pakettiin vielä purkkaa ja salmiakki, nam nam. 

Pari viikkoa sitten saapui lappu, että nyt olisi paketti haettavissa. Ilossa suin marssin yhtenä aamuna sitten Flacqin postitoimistoon pakettia hakemaan. Sieltä tarjottiin "eioota". Kysyin, että voisitteko sitten taas tilata sen tänne. "Ei voi". Aha. "Ettekö, vaikka maksan taas normaalisti?" "Ei". Aha. Paketin saa vaan pääkaupungista. Noh, eihän sinne ookkaan kun kolmen tunnin matka.
Vitutusmittari näytti taas ylinopeutta kun läksin marssimaan postitoimistolta poispäin.  Noh, se siitä. Olkoonsa mokoma paketti.

Tänään kuitenkin, kun sattuman kaupalla sinne Port Lousiin mentiin, otin lapun mukaan, jotta voin noutaa lopulta sen pakettini. Marssin postitoimistoon tiskille revenneen lappuni kanssa. Oikeastaan se näytti siltä, kuin koira olisi kuletellut sitä suussaan, sillä reikiä oli siellä täällä ja tekstitkin oli osittain hävinneet. Ja minä en sitä saanut aikaan, vaan ihan paikalliset posteljoonit taas tehneet ihmeitään.

Tiskillä sanottiinkin suoraan, että he käyvät uuden lapun, kun tämä on niin huonossa kunnossa. 
Odottelin siinä kymmenisen minuuttia tiskillä, kun mies saapuu uuden lapun kanssa ja täytellään tietoni siihen. Sitten hän pyytää minua istuutumaan alas penkeille. 
Taas meni kymmenisen minuuttia, kunnes minut kutsutaan toiselle tiskille. Tiskin takana istui kolmipainen miespuolinen Jury.
"Englantia vai ranskaa?"
"Englantia"
"Mitä tässä paketissa on?" kysyy yksi miehistä osoittaen pakettiani.
"Lääkeainetta ja pussi tai kaksi karkkia"
Mies kirjaa ylös ja antaa toiselle miehelle luvan avata pussin.
Tämä tarttuukin mattoveitseen ja vetää paketin auki. Sieltä ilmestyy juuri tämä lääkeainepurkki, salmiakkipussi ja purukumia. Kaikki kolme miestä tutkivat paketin sisältöjä.

"Mitä tämä on?" vanhin miehistä osoittaa salmiakkipussiani.
En muistanut mitä salmiakki on englanniksi, joten sanoin siinä olevan vaan suomalaista karkkia.
Katselee vähän aikaa tuoteselostusta ja kirjoittaa pakettien nimet ylös lappuunsa.

"Meille tulee tänään virallinen tarkastaja tänne kello 12. Jos haluat, voit tulla hakemaan ne iltapäivällä" mies sanoo. No, oltiin menossa etelään, joten en minä niitä hakemaan päässyt. Sovittiin sitten, että lähettävät paketit minulle postissa huomenna, ja niiden pitäisi saapua ensi viikolla minua lähinnä olevaan postitoimistoon. Tai ensin tietty saapuu lappu kotiin.
Kiittelin kovasti ja täytin yhden lappusen vielä ja lähdettiin sitten jatkamaan matkaa. 
Mutta voihan kerpele että kiehutti taas. Yhden hiton paketin takia ihan helekutinmoinen ruljanssi. Ja asiakaspalvelusta muutenkin, liian monta kertaa siitä on tullut mieleen se, kun Uuno Turhapuro oli rautakauppiaana. Tässä vielä muistinvirkistystä Uunosta. 

Grand Bassinista. Kraaterijärvi. Rannat täynnä kaloja.

Postiruljanssin jälkeen hypättiin Milenan kyytiin ja kohti etelää. Tarkoituksena oli siis kierrellä vähän eteläisessä osassa Mauritiusta olevia nähtävyyksiä. Ehkä tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme Hindujen pyhiinvaelluspaikkaan Grand Bassiniin. Tänne ne siis vaeltaa aina helmikuussa. Paikkaa "vartioi" iso patsas tien vieressä. Sen juurella oli pyhää vettä, jolla voi pestä vaikka naamansa. Suomessa varmaan olis varmaankin joku juoppo lirautellut siihen jo omaa pyhää vettänsäkin, miten lie täällä. No tästä patsaalta vähän matkaa alarinteeesen avautu sitten oikealle kraaterijärvi, jonka juurella oli joitakin rakennuksia, temppeleitä ja hindujen patsaita. Pyhä paikka siis. Myö lähinnä toivottiin, että oltas nähty siellä yleensä viihtyviä apinoita, mutta jonnekin olivat karanneet. Piti tyytyy lammen rannalla uiviin kaloihin, joita oli tuhansia ja tuhansia. Isoja ja pieniä, mustia ja oransseja.

Patsas. Lord joku. KVG.

Vasemmalla olis ollu "vesiputoukset", mutta tää oli paljon hienompi näky.

No pitkään ei jaksettu kalojakaan kattella vaan lähtettiin eteenpäin. Seuraavana auto pysähtyi Alexandran vesiputouksille (ihan 100 varma en ole). Mie ainakin odotin vähän isompia, melkosia vanhan miehen kusisuihkuja olivat kyllä. Muuten paikalta oli tosi hulppeat näköalat merelle asti, joten laitetaan ennemmin kuva niistä kuin näistä "vesiputouksista". Alun perin oli suunnitelmissa mennä kattomaan isompaakin vesiputousta, mutta ajankäytöllisistä syistä jäi pois se lysti.

Näköalapaikalta. 

Täältä vähän matkan päässä auto pysähtyi jälleen. Pienen polun päässä oli hulppeat näköalat syvälle kanjoniin. En muista mikä tää paikka nimeltään oli, mutta näköalat oli taas kerran tosi upeat. Polun varrella muutama kauppias yritti myydä "good price for you" -matkamuistojaan. Ei nyt kelvannut.

Serpentiinitietä laskeutuessa maisemia

Nälkähän sinä kierrellessä tulee, joten suunnattiin johonkin Milenan sedän tietämään paikallista ruokaa tarjoavaan raflaan. Kuten kanjonikuvista voi päätellä, oltiin korkeella, joten alaslaskeutuminen tapahtui tällaista mutkittelevaa serpentiinitietä. Pyörällä olis yhdellä polkasulla päässyt monenmonta kilometria alamäkeen kerralla. Ravintola löytyi. Ruuaksi riisiä, kanaa, kalaa ja viittä eri sorttia joitain paikallisia antimia. Pinaattia, banaanimössöä, jotain pähkinäröppöä, mustekala + hedelmäsekoitusta ja jotain vähän perunalta maistuvaa vihannesta. Tää viimeinen pitää kuulemma keittää niin voimakkaassa suolassa jotta kitkeryys häviää, että ei miulle ainakaan maistunut kuin yksi näytekappale.

La Vanille, sademetsän (?) keskellä

Mahat täynnä suunnattiin La Vanilleen eli paikalliseen eläinpuistoon. Pikkusen yli 10 euroa maksoi sisään hengeltä. Heti porttien jälkeen näkyi alligaattoreita ja lepakoita, sitten jättiläiskilpikonnia ja peuroja. Yleisvaikutelmaltaan paikka oli siisti. Ikään kuin sademetsän keskelle se oli rakennettu, käytävät olivat kivilaatoitettuja, kapeita ja mutkittelevia. Jättiläiskilpikonnilla näytti mielestäni olevan ehkä eniten tilaa ja parhaat olot (tai mistäs minä tiiän  mitä ne ite on mieltä). Muilla eläimillä oli kovin pienet häkit, ja elinympäristö muutenkin mahdollisimman kaukana viihtyisästä. Täällä ei eläimet oikein suojaan ihmiskatseilta päässeet niin kuin vaikka korkeasaaressa. Mukava kuitenkin oli elukoita katella. Sademetsän keskellä kun oltiin niin itikat söivät tarmokkaasti kintut kutiaviksi.

Jättiläiskilpikonna, 100 vuotta. Tuon sai nousemaan seisomaan kun kaulan juuresta kutitti kädellä. Saattavat purra kuulemma, mutta tää kaveri oli ainakin kovin leppoisa.

Perus elukoiden lisäksi siellä oli mm. museo ja hyönteisnäyttely. Näyttelyyn oli siis ilmeisesti vaan yksi ja ainoa henkilö kerännyt näitä hyönteis ym. näytteitä, Eri lajeja oli näytillä kymmeniä tuhansia. Tiloissa haisi jännälle, kun piti olla vissiin jotain ainetta ilmassa että hyönteiset ei mätäne sinne. On pitänyt olla intohimoinen kaveri, kun noin paljon vaivaa jaksanut nähdä ötököitten tähden.

Nää kaikki sänkyyn yöllä yhtä aikaa kiitos

Kun eläinpuisto oltiin kierretty, ajettiin Curepipeen (paikalliset lausuu jotenkin qurbiib :D) josta bussilla kotiin. 13 tuntia tien päälle vei kyllä veronsa, ja oltiin molemmat melko poikki kotona. Kiva päivä oli, kannatti lähteä.

Vielä 17 päivää aikaa kokea ja nähdä Mauritiusta! Katotaan mihin reissu vielä meidät vie.
-Ville

Le Pouce

Tänään oli sitten se peukutuspäivä. Käytiin kiipeemässä Le Pouce -vuorelle (suom. peukalo). Aamu alkoi taas kukonpierasun aikaan kuudelta. Minulle ei herääminen taaskaan teettänyt vaikeuksia, on tuo rytmi ollut viime aikoina 10 nukkumaan ja 6 ylös muutenkin. Aamupalat naamariin ja tietenkin kun ympäristöystävällisiä ollaan, niin bussillahan se matka taas käy mukavasti...

Tämä Le Pouce sijaitsee luoteisosassa saarta. Matkaan per sivu meni sellainen 1,5 tuntia. Läheiseltä bussiasemalta otettiin vielä taksi, joka ajoi meidät muutaman sadan metrin päähän pisteestä, josta kiipeäminen sitten alkoi. Oltiin luettu netistä, että vuorelle voi saada myös oppaan, ja tätä meidän harkkaohjaajakin suositteli. Luotettiin kuitenkin siihen, että Suomalainen ei eksy ja lähettiin ihan kaksistaan. Onnen kauppaa oli kuitenkin, kun vuoren juurella juuri samaan aikaan sattui olemaan kaksi belgialaista kaverusta, joilla oli sama päämäärä. Hypättiin sitten heidän kelkkaansa.

Taksi jätti tähän. Tuolla korkeimmalla huipulla siis oltiin.

Reitti oli luokiteltu "helpoksi", mutta kyllä meitä ainakin puuskutti ihan kunnolla. Ensimmäiset muutamet satametriä mentiin vielä sellaista reittiä, jossa ehkä maastoauto pääsisi, mutta sen jälkeen alkoi semmonen vedensyövyttämä kinttupolku irtolohkareineen ja kivineen että auto olis jäänyt siihen. Matkalla oli välillä puitten katvetta, välillä avonaisempaa, välillä semmosta vattupuskaa ja sitten loppukiipeäminen piti mennä ihan nelivedolla käsiä apuna käyttäen. Jos olis korkeanpaikankammo niin olis jäänyt varmaan viimeiset sata-kakssataa metriä kapuumatta.

Ei vielä huipulla, mutta mukavan näköstä tässäkin. Vasemmalla näkyy Rose Hill

Mutta päästiin siis ihan huipulle. Huippu ei ollut Suomalaisten tunturien kaltainen, vaan ehkä 10x10 metrin kokoinen alue. Reunalta jos olis lipsahtanu ni henki ois männy. Siellä sitten otettiin kuvia niin paljon että mahto Belgialaiset kaverukset pitää ihan hulluina. Lähtivätkin litomaan pois ennen meitä. Ehkä kolmisen varttia siellä maisemia katteltiin ja eväitä syötiin ennen kuin lähettiin alas, kun muutama muukin kiipeilijä tuli huipulle meijän perässä. Olis käyny kovin ahtaaks oltavat siellä muuten. Paluumatkalla nähtiin vielä muutama serkkupoika puun oksilla. Rentoa elämää niilläkin, hyvät maisemat istua puussa ja munia rapsutella. Harmi, kun vähän ujoja olivat, niin ei kunnon kuvaa saanut.

Huipulta. Alhaalla pääkaupunki Port Louis.

Panoraamakuvaa huipulta.

Siitä kun lipsahtaa

Katsotaanko me apinaa vai apina meitä?

Kotona taas odotti näitä Mauritiuksen yllätyksiä kun paidan sai pois päältä. Oli TAAS bussista jäänyt molempien paitojen selkämyksiin paskaisia rantuja pitkin poikin. Liekkö jo kolmas vai neljäs paita mulla mikä menee pilalle. Eikä ne lähe perus pesussakaan. Pitää varmaan tästä lähtien olla bussissa Aatamin asussa, jotta moisilta ongelmilta vältytään.
-Ville

Tilannekatsaus ja suunnitelmia

Bonjourna.

Edellisestä tekstistä onkin tainnut jo vierähtää parisen viikkoa. Eipä olla toisaalta mitään ihmeellistä tehtykään. Sää on tässä pariin otteeseen pilannut meidän suunnitelmia tekemisen osalta, mutta nyt voidaan vähän höllätä tuon harkan suhteen niin ehtii tekemään viikollakin jotain.

Eilen bussia odotellessa tuli meidän vanha tuttu ei-enää-niin-random- äijä autollaan kyselemään tarvitaanko kyytiä ja kun lupasi sadalla rupialla meidät heittää salille niin siinäpä mentiin sitten salille Flacqiin. Matkalla hän tietysti perinteiseen mauritiuslaiseen tapaan kyseli miten meidän "loma" on mennyt ja halutaanko tehdä jotain. Sovittiin siinä sitten, että tänään mennään kokeilemaan jonkun hotellin kajakkia, jota ei kuulemma muuten saisi, mutta hänen yhteyksillään saa. Varmaan kyllä ihan tottakin, sillä hotellit ovat usein all-inclusive ja ei-asiakkaat eivät saa käyttää hotellin palveluita. Siltipähän vähän mietittiin, kuinka paljon tämä herra vetää välistä itselleen.. Turistien nyhtäminen on täällä kyllä helppoa. Tänään kun tämä herra sitten tuli meitä hakemaan kajakille, meidän normi bussipysäkillä oli 6 saksalaista. Odottelivat kaikessa rauhassa bussia nii tämä meidän herra kutsuu ystävänsä hakemaan heidät Flacqin torille. "Only 800 rupees! A special price for you". Jep, sepä vaan, että bussi maksaa sen 30 rupiaa naama nii on kyllä todellaki a special price for tourists.

Itse kajakki oli aika pettymys, sillä se ei nyt ollut meidän mielestä oikeaa kajakkia nähnytkään. Onneksi hotellin vesiaktiviteettivastaava antoi meidän samalla hinnalla kokeilla myös suppausta. Niille ketkä eivät ole kuulleet, niin suppaus tulee lyhenteestä SUP, englanniksi siis stand-up paddle. Veteen siis mennään suppilaudan päällä ja yhden melan kanssa, jota sitten melotaan seisten. Huomattiin myös, että kovassa tuulessa polvillaan melominen oli kova juttu. Meistä kumpikaan ei ollut tätä kokeillut, joten ihme oli, että minä en kaatunut kertaakaan ja Villekin vain kerran. Hauskaa oli silti! Äiti kun luet tän nii voitais harkita meidän mökille tätä, sujuis siellä aika paljon helpommin.

Eilen kävästiin myös Flacqiin perjantaina avatussa Super U:ssa, joka vastaa Suomen Prismoja ja Cittareita. Huvittavaa tässä oli, että vaikka kauppa on avattu niin puolet siitä on edelleen rakenteilla. Kuulemma yrityksen pitää maksaa sakko, jos kauppaa ei avata tiettyyn määräaikaan mennessä. Heheh, jotenkin meitä ei yllättänyt, että täällä jokin ei valmistu ihan ajallaan. Anyway, porukkaa oli ku merenrannassa tällä hetkellä levää eli paljon. Saatiinpahan ainaki Colgaten hammastahnaa 1,5 eurolla.

Kolmisen viikkoa on tätä harkkavaihtoa jäljellä :o Sitten onkin vähän sopeutumista Suomeen. MUTTA sitä ennen aiotaan vielä ainakin:

- käydä salilla (tätä ei kukaan arvannut)

- vallottamassa Le Pouce- vuori

- käydä katsomassa länsirannikkoa..

- ..ja samalla mennä Casela- nimiseen aktiviteettipuistoon

- käydä katamaraaniristeilyllä

- kokeilla sukeltamista

- mennä lasten, opettajien ja lasten vanhempien kanssa saaren eteläosaan Chamareliin

- ostella muutamat tuliaiset

- ottaa arskaa ettei tää rusketus ny iha heti lähtis ku sinne palaillaan

- olla ja naatiskella ku kerra on tänne asti tultu

Ja varmaan vielä jotain muutakin mitä ei nyt tässä keksitä.

Noista reissuista kerrotaan sitten enemmän myöhemmin. Seuraava teksti voi hyvinkin myös olla aiheesta "Mitä teen ensimmäisenä, kun pääsen takaisin Suomeen", sen verran ollaan haaveiltu tietyistä asioista mitä ei täältä saa :D

-Tuija

Loppuun vielä muutamat kuvat mitä ollaan keretty napsimaan:

Supp-supp.

Vielä pystyssä..

Kajakointia.

Ja oikealla näette valmiin Super U:n..

..ja kun käännette päätä vasemmalle, niin pientä pintaremonttia vaille valmis.

Arto Paasilinna on kyl melkone julkkis ku sen kirjoja myydään täälläkin.

Kauas pilvet karkaavat..

Yhden bussimatkan varrelta napsastu kuva. Varkaita tuskin tulee tän muurin yli..

Ja näinhän mäki sitä pyssyhiihtoo ku tarpeeks kauan etsi!

Sitä levää...

Auringonnousu Villen kuvaamana yks aamu, vielä aiotaan mennä katsomaan se siten, että nähdään se kokonaisuudessaan.

Tulva siellä, tulva täällä, joka säällä

Ja tuon erittäin huonon riimittelyn jälkeen itse viikon kuulumisiin.

Tällä hetkellä päälimmäinen ajatus on näissä rankkasateissa. Täällä on siis ympäri saarta sadellu ihan kunnolla lauantaista asti. Mauritius meteorological services kertoo meille, että viikonloppuna keskiosassa maata sato 30 senttiä vettä yhdessä päivässä.. huh. Joten yllätys yllätys, koko maa tulvii ja sen takia koulut on suljettu. Eli meillä ei ollu harjoittelua tänään, eikä oo huomennakaan. Ehtiipähän tekemään koulujuttuja (jaa mitä?), käymään salilla ja venailee bussia.

Tää sade on oikeestaan oikein mukavaa vaihtelua, ei oo niin tuskasen kuuma. Salilla jakso heti paljon paremmin. Jumppatrikoiden kanssa sai toki edelleen tapella, mutta vain kun oli menossa suihkuun. Salin työntekijä Jonathan (jep, tää sama kuka lainas mulle housuja) on meidän kans nykyää aika hyvä salikaveri. Meidän nimien kanssa on vähän ongelmia tosin.. meitsi on hänelle Christine enkä Tuija, ku ei hän vaa osaa sitä sanoo. Nooh, onneks on sentään toinen nimi kansainvälinen. Salin jälkeen  tänää käytiin ihanilla kahvipirtelöillä, joita saa vähä alta kahdella eurolla salin alakerrasta. 4 eurolla saa ihania jätskiannoksia, josta tulee kyllä satavarmasti kuva tänne.

Muttajooo niin viime viikosta. Melko arkista on tästäkin jo tullut, viikot oot koululla harjoittelussa, käyt kaupassa, salilla, lähdet ja tuut takas bussilla. Tällä viikolla pelailtiin keva- lasten kanssa bocciaa, joka oli tosi mukavaa. Lapsetkin innostuivat. Perjantaina ohjaajamme kokeili yhdistää pelailua "normaalien" lasten ja meidän koulun lasten kanssa. Menimme Central Flacqin yhdelle esikoululle, jossa lapset pelailivat opettajien ja meidän valvonnassa bocciaa ja keilausta lasten keiloilla. Jututin opettajia ja he kertoivat, että esikoulu on täällä pakollinen 3-5- vuotiaille, josta sitten mennään alakouluun. Jännä, että noin aikaisin alkaa, mutta ehkä tämä korvaa osittain meidän Suomen kerhoja (eräälle luokkalaisellemmetiedoksi jos luet tätä niin ei sitä kerhoa). Luokat olivat hienot ja yllättävän paljon lapset joutuivat jo tässä vaiheessa opiskelemaan. Taas jälleen kerran ihania lapsosia, tervehtivät ja kiittivät minua ja Villeä madamena ja monsieuriksi :D

Jalkapallossa on maajoukkuetauko, mutta iloksemme voimme kertoa, että ohjaajamme fyssaroima futisjoukkue voitti ensimmäistä kertaa tällä kaudella viime keskiviikkona.

Viikonloppuna piti tosiaan olla kivaa tekemistä, mutta lauantaina alkanut monsuuni vähän sitten muutti suunnitelmia. Perinteisiin suomalaiseen tapaan mentiin lauantaina Pereybereen Milenan ja Samin luokse, kävästii kaupassa ja nautimme sivistyneesti alkoholia. Käytiin myös Julie's clubilla parilla, joka oli melkonen elämys, sillä sinne sai sekä mennessä että tulessa kahlata välillä pohkeita myöten vedessä. Sunnuntaina nautimme erityisen upeasta palvelusta eräässä raflassa, jonka ruoka oli kyllä hyvää. Harmi vaan, että sitä sai odotella tunnin verran. Tarjoilijakin oli selkeesti niellyt jotain sopimatonta.

Sataa tai paistaa, niin aika kuluu nopeesti. 5 viikkoo enää jäljellä. Hassua, vastahan tänne tuli. Toivottavasti kelit suosii, loppuajan aiotaan ottaa harkkatuntien täyttymisen vuoks vähän löysemmin ja nautiskella auringosta. Kerrankin mulle ollaan kateellisia rusketuksesta.

-Tuija

Kahvipirtelö aiii että nams.

Bussiselfie. 

Kanawrap huonopalvelu- ravintolassa.

Tulva..

Tie.

Bocciaa alottelemassa.

Joku kiva kukkanen Milenan isän talon pihasta.

Ja lisää tulvimista.. pientä vesivahinkoo vaan :D

Merirosvoretki

Maaliskuu se vaan pyörähti käyntiin. Nyt voinee jo virallisesti sanoa, että ens kuussa takas Suomeen.  Ja miettikäähän myös sitä, että ensi kuun jälkeen on vain yksi kuukausi, kunnes alkaa päivät lyhenemään! Viikot maanantaista perjantaihin on meleko arkista aherrusta, siinä harkan ja salin ohella ei paljoo mittään tuu tehtyä. Aamulla kello soi kuuvelta, puuro ja jotain roteiinipitosta naamariin ja linkkaa oottelemaan. Linkka tulee sitten kun tulee, onneks bussipysäkki on meren rannalla niin voi aina ajankulukseen kattella merelle. Olis se ankeeta aina tuommonen 40 minuuttinen oottaa jossain sysipimeessä kopissa.

Linkasta se sitten alkaa. Hiki nimittäin. Jos olet vielä aamupuuron syömisessä ja kahvin juomisessa onnistunut välttämään hien, niin tässä se tulee. Bussista noustessa on aina paidan vatsa- ja selkäpuolella märät läntit. Nahkapenkit tuo hien pintaan, mutta ne lisäksi pilaavat vaatteita: kahteen eri valkoiseen paitaan on tullut tummia poikkiraamuja selkään. Tuijallakin taisi yhteen tulla. Eikä lähde pesukoneessakaan näköjään ainakaan kertapesulla. Puhtaita on penkit juu.

Hien tulo jatkuu, kun aamuauringossa talsit pari kilometria iso ja painava urheilukassi olalla kohti salia. Aamuisin myös koululaiset on liikkeillä samoissa busseissa, ja bussiasema on kuin muurahaispesä joka suuntaan lähtevine koululaisvanoineen. Ja minuu ketuttaa kulkee ahtailla kaduilla hitaasti löntystävien koululaisten perässä.

Kun sitten vihdoin on salilla, on hiki yltynyt jo saunan kolmen löylykauhallisen heiton tasolle. Ihon pinta on kauttaaltaan kostea, paita on jo puoliksi märkä. Salilla kun ei niitä ilmastointilaitteita ole, ja tuulettimetkin on päällä jos on (onneksi niitä voi ite säädellä) niin soijaa pukkaa joo.  Joka salikerran jälkeen paidasta voi testosteronin katkuiset hiet puristella lattiakaivoon. Suihkusta ei oo mitään hyötyä, kun välittömösti sieltä pois tullessa hikee totta kai puskee lisää. Ja kuivat vaatteet mitä päällesi laitat näyttää kohta siltä, että sateessa olis talsinu pitemmänkin matkaa. Hävettää ihan kun kävelee vielä salilta töihin ja on töissä hikisenä, tulee monasti semmonen ei-niin- huoliteltu olo. Mutta minkäs teet.

Sitten kun vielä töitten jälkeen on iltapäivällä/alkuillasta jalkapallo-ottelu ja aurinko porottaa 1,5h silmille, ja sen perään selviät jotenkuten bussimatkasta kotiin niin että kyllä usko miten on mukava pulahtaa uima-altaaseen! Ei sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Täällä on siis joka päivä alusta asti lämpötilat ollu 30 tienoilla, satoi tai paistoi. Auringossa on kuuma, jos on pilvessä niin sataa ja kosteus on 100% tuntumassa eikä sekään ole hyvä. Voitte uskoo, että nestettä menee. Vali vali ja huomenna lissää.

Katoin muuten tuossa männä viikolla myös televisiota. Alkureissusta en 1 kk aikana koskenutkaan. Nyt avasin viikon sisään kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kun selasin kanavatarjontaa, antoi näköradio seuraavia vaihtoehtoja. Kanava 1:  Intialainen lihaksikas mies tepastelee paidatta hieno turbaani(?) päässään naisien ympäröimänä. Kanava 2: Sama ohjelma, mutta huonommalla kuvanlaadulla. Kanava 3: Sama ohjelma, mutta lähes vanhalla kunnon lumisateella. Kanava 4: Intialiainen mies laulaa jossain talon nurkalla: Kanava 5: Sama ohjelma, mutta huonommalla kuvanlaadulla. Kanava 6: Sama ohjelma, mutta vanhalla kunnon lumisateella. Kanava 7: Kokkiohjelma ja Kanava 8: Jalkapalloa kai joskus, mutta mainosta näkyy nyt. Toisen kerran kurkistin siis kanssa. Ohjelmat tuntui olevan täysin samat. Jospa se riittäs telkkarista tälle reissulle.

Tässä viikolla sattui jälleen meidän uima-altaalla toista kertaa yhteentörmäys suomalaisten kanssa (alkulomasta oli ensimmäinen). Köllöttelin altaassa tuttuun tapaan tyhmännäköisesti auringonpaisteessa, kun altaanreunaa kävelee nainen suihkuttelemaan jalkojaan puhtaaksi vesihanan alle. Kohta kauempaa kuuluukin ”Otatko kaljaa?!” ja mies saapuu myös altaalle. Juteltuamme aikamme saapui myös muita saman seurueen jäseniä pulikoimaan. He olivat olleet 2 viikkoa Mauritiuksella, majoittuen eri puolilla saarta eri hotelleissa ja bungaloweissa. Ilmeni myös, että he olivat ennen lähtöään lukeneet juuri tätä meidän blogia! Julkkiksia siis ollaan. Nimmareita eivät kuitenkaan pyytäneet, ehkä unohtui siinä tohinassa. Kiitokset vaan rantapallosta, jonka he meille lahjoittivat.

Lauantaina, helmikuun viimeisenä, suunnattiin läheiselle Ile Aux Cerfs-saarelle. Milena sai hommattua meille hyvään hintaan (800 rupiaa lärvi eli reilu 20e) reissut, joita mulle ja Tuijalle pahimmillaan kaupattiin yli 2000 rupialla naamataululta. Aamulla heräsin jo 6 maissa kiekkumaan että joko sitä lähetään. Ilma näytti sateiselta, ja kerkesin jo sen tuhannen kertaa manata että pitääkö se aina retkipäiville sattuu huonot kelit. (Totally, mulla meni hermot.. -Tuija).

Tää meri, ah.

No lähettiin kuitenkin ja eipä kyllä aurinko ollut matkan aikana pilvessä kun ehkä vartin verran. Ja nahka kyllä huomaa sen nyt... Auto noukki meidät Tuijan kanssa kyytiin kotiporteilta. Autossa oli jo Milena ja Sami (Milenan poikaystävä), sekä muutama muu vanhempi ranskis. Rantaan päästyämme meidät ohjeistettiin ensin pikaveneeseen. Vene heitti kiekkoa jokusen minuutin täyttä vauhtia ja ganstaräppi soi muhkeasti taustalla. Vene vippasi sitten meidät merelle parkkeerattuun merirosvopaattiin, jossa työntekijät olivat asianmukaisesti pukeutuneet. Kun noin 20 turistia oli kyytiin tullut, lähettiin seilailemaan merelle. Sää suosi, aurinko paistoi, oli lämmin, turkoosin värinen meri ympärillä, viinakset (rommi) ja limut (kola) kuului retken hintaan. Tai siis ”kahviahan” se oli, niin kuin joku työntekijä meidän kuppiin kaataessaan vitsaili.

Oli niin pirun siistiä!

Ready for landing. Olis tuol kyl pidempäänkin voinu olla.

Parkkeerattiin tunnin ajelun jälkeen vene merelle. Siitä sit ostettiin lisäpalveluna liitovarjolento merellä: meidät vei erillinen vene puiselle lautalle merelle, jossa puettiin pelastusliivit ja hihnoille kiinnitettiin ittemme jäätävään varjoon kiinni. Pikavene sitten lähti vetämään pitkää narua, jonka päässä roikuttiin merellä monen kymmenen metrin korkeudessa. Oli kyllä ihan älyttömän upeeta!  Vaikka liitely oli kovin lyhyt, kyllä siitäkin se parikymppinen kannatti maksaa.

Täältä sitten  takasi merirosvopaatille, josta käsin sai vielä hetken aikaa snorklailla meressä ennen kuin suunnattiin kattomaan vesiputousta. Ihan komee näky, vaikka ei kuitenkaan mikään Niagara ookkaan. Matkalla tänne näkyi vielä kun putoukselle johtavan joen ympärillä puissa roikku sadoittain lepakoita päivänunilla. Matkatessa veneellä henkilökunnasta joku rummutti sitä ihmeen gongorumpua vai mikä tötterö se nyt olikaan naispuolisen työntekijän tanssiessa pitkine hameenhelmoineen kuin teeri soitimella.

Selfie yläilmoista!

Vesiputtous.

Vesiputouksen jälkeen meidät sitten lopulta vietiin tälle Ile Aux Cerfs-saarelle nauttimaan päivästä ja auringosta. Saaren rannat on siis matalaa laguunia kristallinkirkkaine vesineen. Saarella oli joitakin turistimyymälöitä ja muuta vastaavaa, lapsille ja kai aikuisillekin oli tarjolla jonkunnäköistä kiipeily/seikkailurataa ja sitten toki rantabaaria ja tämmöstä. Me tyydyttiin vaan löhöilemään merestä laguuniin virtaavassa ”joessa”. Kyllä siinä helposti sai parituntisen kulumaan. Kolmelta sitten kohti kotia ja äkkiä aftersunia niskaan. Aivan loistava reissu kerrassaan. Melkein tekis mieli mennä uudestaankin.

Ryhmä rämä..

Ile Aux Cerfs.

Tätä tää on parhaimmillaan.

Illasta vielä käytii tässä lähirannalla kävelee. Kuuskytärosenttinen kuu paistoi taivaalla, tähtiäki näkyi.  Aallot liplutteli rantaan ja muutamia paikallisia seurueita oli iltaa istumassa autoineen rannalla. Joku lapsiperhe etti hiekalta valojen avuilla pikku rapuja johonkin purkkiin, liekkö kalansyöteiksi vai lasten lemmikeiksi  -hauskaa melusta päätellen pennuilla ainakin oli. Muutamia parin-kolmen hengen kalastusseuruita kahlasi rannan tuntumassa valoineen, kaloja tai jotain muita merieläviä sieltä kivien ja rantahiekan seasta ettivät kai. Näin myös jonkun tähdenlennon tai muun, tosi ison näkönen oli ja lähellä maanpintaa ja kirkas kun mikä. Vähän aikaa möllöteltiin kattella lissää, mutta ei nuita enempää tullut sitten. Enkä ees tajunnut toivoa mitään ennenku Tuija muistutti. Muuten sitä oltas jo miljardia rupiaa rikkaampia.

- Ville


Sunnuntaina päätettiin sitten lähteä saaren pohjoispuolelle taasen viettämään päivää Milenan ja Samin kanssa. Perinteisen n. 40 minuutin bussin odottelun jälkeen päästiin matkaan (aikataulujen mukaan busseja pitäisi tulla 7:30, 7:45, 8:00 ja 8:30 ja yllätys yllätys; bussi tulee 8.15...).

Oon muuten vähän yllättyny kuinka helppoo täällä on herätä aikasin aamusta. Ei meinaa puhettakaan, että mua sais sunnuntaiaamuisin ylös ennen kymppiä Suomessa jos ei oo mitään menoo. Ehkä jotain tekemistä on näillä mun huoneen verhoilla, jotka ei pimennä kyllä huonetta yhtään. Ilmanen Phillips wake up light siis.

Perinteisesti kävästiin La Croisettessa (kauppakeskus, jonne bussi meidät aina vie) ja jäi vähän aikaa shoppailulle, kun Milena ja Sami olivat myöhässä. Tai noh, Ville shoppaili ja minä en. Täällä ei sovi olla tällane raamikas 176- senttinen nainen, varsinkaan jos on vähänkään kasvanu myös maata pitkin (kengänkoko 41). Mentiin Villen kanssa Allsports- urheiluvaateliikkeeseen. Ville ostaa kivat Niken kengät n. puolella hinnalla Suomeen verrattuna. Meikä kokeilee yhtä kivaa paitaa: liian lyhyt. Kysyn yksien kenkien isompaa kokoa myyjältä: no eipä ole. Enempää en sitten edes viitsinyt kysellä. :D No mut hei, matkalaukku ja rahapussi kiittää.

Milenan ja Samin kanssa kävästiin sitten Trou aux Bichesin rannalla, joka tunnetaan myös nimellä "pitkä ranta". Hiekkaa ja porukkaa riitti mukavasti. Päivän parasta antia oli Milenan ja Samin kuviveneajelu. Mekin Villen kanssa päästiin tunnelmaan, kun järjestäjä antoi meidän tulla moottoriveneeseen ottamaan kuvia ja nauttimaan kyydistä. Ei tästä auringosta ja ihanan lämpösestä, mutta viilentävästä turkoosinsinisestä merestä oo vielä saanu tarpeekseen. Rannan jälkeen käytiin nopsaan kääntymässä saaren pohjoisimmassa osassa, Cap Malheureuxissa sekä syömässä kanaburgerit La Croisettessa, josta tultiin kaaharibussikuskin ansiosta vikalla bussi takaisin kotio.

Trou aux Biches.

Sami ja Milena naattii.

Kovin oli hauskaaaa.

Oh yeaah.

Cap Malheureux.

 Ensi viikolla taasen normisettiä harkan osalta, viikonloppuna tiedossa kierrosta saaren eteläosassa. Stay tuned!

-Tuija