Yhteenvetoa

Day 91.

Kyllä se nyt vaan on niin, että kaikki loppuu aikanaan, myös tämä reissu. Vasta muistaakseni panikoin kotona tänne lähtemistä ja nyt edessä olisi lento Pariisin kautta takaisin sinne Suomeen. Jännä fiilis, jopa vähän haikea jättää Mauritius. Kunnes taas muistan mitä kaikkea Suomessa on.. :D Ei kyllä se nyt vaan on niin, että AIVAN HEMMETIN HIENOO TULLA SINNE TAKAISIN.

Yhteen lauseeseen jos pitää tämä reissu tiivistää niin tää mesta on mainio lomakohde, mutta asumaan tänne en enää lähde. Vaikka tähän kulttuurishokkiin sun muuhun yrittikin varautua kun Suomesta lähti, niin silti se kyllä iski aika pahasti. Tämän paikan kulttuuri on vaan täysin erilainen kuin Suomessa ja vaikka siihen kolmessa kuukaudessa tottuikin, en silti haluaisi tänne jäädä. Uskonto, liikenne, infrastruktuuri yleisesti, terveydenhuolto, ruoka, koulutus, posti, ”jalkakäytävät”, aikataulut, tietoliikenneyhteydet, valtion ”pienikokoisuus”, roskaaminen ja torakat (!!!)… tätä listaa voisi jatkaa aika pitkälle. Moni asia täällä on vielä kehityksestä jäljessä verrattuna länsimaihin. Minä nostan hattua heille, jotka haluavat muuttaa pysyvästi samankaltaiseen maahan kuin tämä tai jonnekin, missä olosuhteet ovat vieläkin huonommat. Tämä on ollut todella hieno elämänkokemus enkä vaihtaisi tätä mihinkään, mutta kaukana tämä on siitä haavekuvasta minkä googlen kuvahausta saa (itselläni ei kyllä sellaisia niin paljoa ollut, matkaseurasta en ole ihan niin varma). Toki elämä täällä on aivan eri luokkaa sitten, jos menet asustemaan 5 tähden luksushotelliin missä tuodaan kaikki eteen sormia napsauttamalla.

Nyt jos pitäisi tänne tulla uudelleen, tehtäisiin varmasti monta asiaa eri lailla kuin tehtiin Villen kanssa. Toisaalta on sekin fakta, ettei mitenkään voitu tietää esimerkiksi sitä, että lähin kunnon ruokakauppa on 13 kilometrin päässä ja sinne pääsee vain bussilla, jotka kulkevat miten sattuu. Montaakin asiaa on täällä tullut kirottua moneen kertaan ja ollaan laskettua päiviä tähän hetkeen. Silti olen iloinen, että tuli lähdettyä ja koettua tämä. Paluu normaaliin suomalaiseen elämään tuntuu ihan lastenleikiltä (jos ei nyt sitä opparia lasketa..). Jos näette tällä viikolla Joensuun Prismassa punatakkisen nuorehkon naisen sinkoilemassa eestaas nii se on meikä se :D Ainakin viikko menee senkin tajuamiseen, että saa taas syödä miten huvittaa. Siis mä en ikinä olis uskonu, että sanon näin mutta mulla on ikävä jopa MAITORAHKAA, puhumattakaan ruisleivästä, kylmäsavulohesta, suomalaisesta maidosta, suklaasta, irtokarkeista, salaatista, tomaatista jajajaja iiiiiik JEEE IHAN JUST NIITÄ SAAA! Ja P.S. suomalainen ruoka ei kyllä ole loppujen lopuksi edes kallista, kun vertaa esimerkiksi siihen laatuun ja tuoreuteen mitä sillä saa.

Tämän lisäksi mulla on ikävä ihan jo sitäkin, että jalkakäytävällä on tilaa kävellä omaan tahtiin. Ja siis kraanavesi, ei tarvii yhtäkää 6 x 1,5 l:n vesipullopakkausta kanniskella kotiin. Ja ah sitä tunnetta, kun pääsee pyörällä hurauttamaan koululle tai keskustaan. Ikävä on jo myös opiskelijaelämää, mun haalarit kaipaa kipeästi ulkoilutusta! Ja kohta voi myös kuunnella rajattomalla ja nopealla netillä spotifysta tai youtubesta mitä lystää tai kuunnella autossa radiota. Ensimmäisenä menee kyllä kuunteluun kaikki uusimmat tanssijumputukset ja Nightwishin ja Kamelotin uusimmat julkaisut.

Sitten pakko hehkuttaa myös sitä, että vaikka tämä ilmasto (joka päivä +30 tai yli) on tehnyt tosi hyvää mun iholle, niin TREENAAMINEN on kyllä aevan pyllystä. Tehoja ei löydy salille sitten millään ja lenkillä tuntuu siltä, etten ole ikinä juossut yhtäkään kilometriä. Hikoilet kuin pieni sika vaikka makoilet rannalla, puhumattakaan sitten siitä kun eräs kaunis päivä tein kuntopyörällä astetta kovemman treenin. Puolen tunnin jälkeenkin puski vielä jälkihikeä aivan törkeesti. Ei taida olla tämä ilmasto ihan suomalaisten geeneille tehty, vaikka tykkäänkin Suomen kesästä, ei terve… Into piukeena odottelen jo Suomen kevätkelejä ja sitä, että pääsen metsään juoksentelemaan.

Sitten muutama sana harjoittelusta ja fysioterapiasta yleensä (sitä varten tänne sentään lähdettiin). Sekin taisi olla vähän shokki aluksi, eipä ne asiat täällä senkään kohdalla toteudu ihan niin kuin Suomessa. Työajat olivat välillä mitä sattuu, tosin eivät ne bussitkaan välillä kulkeneet niin kuin piti. Fysioterapia täällä pohjautuu enemmän kokemukseen kuin tieteelliseen näyttöön. Syitä tähän on varmasti monia, yhtenä ehkäpä se, että fysioterapeutteja on maassa väkilukuun verrattuna todella vähän. Tule (tuki- ja liikuntaelin)- ongelmat eivät ole vielä rantautuneet tänne, ainakaan siinä määrin mitä Suomessa. Osalla paikallisista on vielä suhteellisen raskas fyysinen työ, jolloin ainakaan toimistotyöläisen perinteisiä NHS- ongelmia ei pääse syntymään. Ongelmaksi täällä tulee muodostumaan vielä suurilta osin ihmisen ruokailutottumukset sekä ruokakulttuuri. Tilastojen valossa Mauritiuksen pahimmat elintapasairaudet ovatkin sydän- ja verisuonitauteja, esimerkiksi diabetes sekä korkea kolesteroli ovat täällä yleistä. Kadulla näkee paljonkin joko liian laihoja tai liikaa syöneitä ihmisiä. Liikuntaa harrastetaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja lihaskunto on suurimmalla osalla aika pielessä. Kuten myös tekniikat, pahaa teki välillä katsoa joidenkin maastavetoa tai kyykkyä, joka yltää hädin tuskin 30 asteeseen.

Neurologiset sairaudet ovat täällä yleisempiä kuin Suomessa. Lapsilla tavataan yleisimmin CP:ta tai Downin syndroomaa, aikuisilla puolestaan aivohalvausta. MS- tautia täällä ei ole lainkaan, myös ALS on todella harvinainen. Ohjaajamme on töissä kahdella eri koululla, jossa on kehitysvammaisia lapsia, joten lasten neurologia tuli ainakin niin tutuksi kuin se voi täällä tulla. Harmittaa kovasti osan näiden lasten puolesta, sillä valtio täällä ei kauheammin tue kehitysvammaisten lasten koulutusta saati fysioterapiaa.

Koulut ovat erillään ns. ”normaaleista” lapsista ja luokista ja fysioterapiaa annetaan lähinnä kouluilla. Kouluilla on omat sponsorinsa, jotka rahoittavat koulun toimintaa. Ilman heitä nämä koulut eivät toimisi ollenkaan ja käytännössä se tarkoittaisi sitä, että kehitysvammaisen lapsen elämä ei olisi luultavimmin minkäänarvoista. Osa vanhemmista ei välitä tippaakaan lapsensa kehityksestä eivätkä kuuntele ammattilaisten ohjeita. Lääkärin yhteistyö on sitä luokkaa, että diagnoosiksi kirjataan eri sairaus, mitä oireet näyttävät. En tiedä onko kehitysvammainen lapsi täällä hieman tabu ja häpeän aihe, sillä ei heitä ainakaan katukuvassa näy lainkaan. Ohjaajamme sanoikin, että suurin ongelma on täällä valtion lisäksi ihmisen asenteet vammaisuutta kohtaan. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyvyn tukeminen on Suomessa vanhempien, lääkärin, fysioterapeutin, toimintaterapeutin sekä mahdollisesti kolmannen sektorin järjestön ja muiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten moninainen summa ja prosessi, jota kautta lasta tuetaan mahdollisimman hyvälaatuiseen elämään, alkaen vauvaiästä jatkuen aina kuolemaan saakka. Voi kun toivoisin, että niin olisi täälläkin, moni lapsi kävelisi ja heillä olisi ainakin pyörätuolien kumeissa ilmaa. Lohduttaa kuitenkin se fakta, että he eivät itse tiedä paremmasta. Ja silti monesti sai nauraa ja leikkiä lasten kanssa, jotka olivat (ja toivottavasti ovat jatkossakin) hymyssä suin, vetivät mua hiuksista ja veivät minut kesken terapiatuokion omaan luokkaansa katsomaan, kuinka hienosti he olivat jotain tänään tehneet. Yhtenä parhaimmista kokemuksista täällä oli päivä, kun sponsorit tulivat katsomaan koulua ja sain tanssia kenraaliharjoituksissa kolmen tytön kanssa yhden mauritiuslaisen biisin. Oli koreografiat ja kaikki ja aivan huippua!

Jessus, kun tulee tätä tekstiä taas paljon. Eikä tuossakaan ollut kovin seikkaperäistä yhteenvetoa.. Tuntuu hieman negatiivispainotteiselta kirjoitukselta, hehheh. Oli täällä hienojakin hetkiä, nähtiin, kuultiin ja koettiin vaikka mitä! Hienoista hetkistä on tulossa melkoisen hieno videonpätkä youtubeen ;) Uteliaimmat voivat tulla kyselemään sitten naamatusten vielä yksityiskohtia. Kuviahan tuosta harjoittelusta ei ole tänne viitsinyt paljoa laitella, sillä Suomessa salassapitovelvollisuus sitoo meitä myös täällä. Lapsia tulee kuitenkin tosi ikävä!

No mutta. Mä oon kohta kotona siellä ihanassa kotimaassa. En tajua vieläkään. Valitettavasti tuon 11 tunnin lennon Pariisiin tajuan, ei hemmetti.. Onneksi ollaan sen verran viisastuttu, että ostettiin täältä niskatyynyt, vai mitkä nyt ovatkaan. Ei toivon mukaan niska niin pahasti roiku ja saa vähän untakin kupoliin. Tähän loppuu tämä reissu ja mun osalta ainakin tämän blogin rustaus. Enpä kyllä usko, että vähään aikaan ehdin kirjoittelemaan uuttakaan. Eikä mun elämästä niin mielenkiintoista edes saisi, että sitä jaksaisi joku lueskella ;) Kiitos kaikille lukijoille (lukijoita oli Suomesta, Mauritiukselta, Yhdysvalloista, Espanjasta, Portugalista, Saksasta, Ranskasta, Venäjältä, Australiasta ja jopa Indonesiasta!) ja n. 6000 lueskelukerralle, ei me tätä turhaan pidetty. 

Au revoir Mauritius, maybe one day I’ll come back!

-Tuija