Haluun jo kotiin

...ei vaiskaan! Just tulin makoilemasta merenrannalta, ja sitä ennen olin pulikoimassa uima-altaassa. Ei mulla täältä oo mihinkään kiire.  Asuinalueemme ulkoportilla tuttu "Pineapple-man" eli ananasmies möi minulle vielä pari tuoretta ananasta kuorittuna tuttuun jäätelömalliin. Työpvä kesti tänään vaan puoli 2:en, niin kauppareissun ja Mauritiuslaisen elämysbussimatkan jälkeen olimma kotona kolmen maissa. Hyvin oli aikaa vielä siis pikku aktiviteeteille, ennen kun tuo aurinko laskee puiden taakse. Muutamista viime päivistä vähän juttua seuraavaksi.

On se meri vaan upea

Tiistaina täällä oli joku hindujen pyhäpäivä, ja koska ohjaajamme on hindu, niin se oli vapaata meilläkin. Ei haitannu yhtään! Käytiin tossa lähirannalla käveleksimässä ja kuvailemassa. Kun vähän matkaa kävelee etiäppäin tuota rantaa, niin siellä tulee semmosia pieniä kivisiä niemekkeitä, joissa monesti kalastajat istua nököttävät tuntitolkulla onki kourassa. Nämä kiviröykkiöt jäävät usein ainakin osittain nousuveden alle, ja myös isommat aallot paiskovat kiville vettä kuin isäukko saunassa. Kivien väliin on muodostunut pikku lätäköitä, joissa elää pikkuisia kaloja ja muita sen tyyppisiä olentoja. Kun paikalle menee, osa pyrkii aina jonnekin lohkareen alle piiloon, mutta nekin uskaltautuvat pian sieltä ulos kun jaksaa paikallaan tököttää. Tuijan vedenalaiskameralla oon kalamiehenä ottanut niistä varmaan tunnin videomateriaalia, harmi vaan kun niitä ei voi meidän huonosta netistä johtuen julkaista. Kuviakin toki oon ottanut, mutta ei sitä elämää saa oikein yhtä mukavasti vangittua vain yhteen kuvaan. Joku laji muistuttaa ulkonäöltään hieman akvaarioiden monnia, ja se osaa hypätä melko korkealle lätäköstä toiseen kivenlohkareidenkin yli: jos laskeutuminen ei ihan kohalleen mene, niin osaa mokoma vielä kiveäkin pitkin ryömiä. Iltapäivästä käytii sit vielä sukeltelee tuossa rannanedustakoralleilla. Vähän kun mäni etemmäs missä oli miehenverran vettä alko löytyy jo vähän isompiakin kaloja, ehkä suomalaisen körmyniska-ahvenen luokkaa.

Joku öttiäinen meressä

Lätäkön elämää

Rannalta löydettiin vesirajasta joki savinen (?) kippo, joka oli tiukasti sinetöity narulla ja kankaalla. Uteliaana poikana yritin aukaista heti tämän ihmeellisen kipon, jos se vaikka olisi ollut jokin aikaa sitten lähetetty pulloposti. No auki en sormin sitä pystynyt repimään, joten otin itselleni kaikki valtuudet ja heitällin kiveen ja riks raks rikki meni. Sisältä löytyi helekutisti pieniä rupioita, arviolta 10 rupian eestä. Mietittiin, olikohan tää joku jonkin uskonnon hääseremoniiaan liittyvä juttu? Toivottavasti nyt ei ainakaan mokoman esineen rikkominen tuo kenellekään parille 7 vuotta epäonnea ja huonoa satoa ja emännän mökötystä. Tuija onnistui samalla reissulla vielä pudottamaan puhelimensa Intian valtamereen. Onneksi ei kuitenkaan ollut vettä alla kuin sääreen asti, niin sai heti noukittua takasi ja kuivamaan. Onni oli matkassa, ettei särki mennyt.

Aarre

Ohjaajamme sai siis viime viikolla uuden työpaikan toisesta Flacqissa sijaitsevasta "Flacq Disabled Centeristä" eli vastaavanlaisesta NGO:sta (ei-hallinnonalainen koulu) kuin missä olemme jo alusta saakka työskennelleet. Tänään oli siis ensimmäinen päivä, ja onnistuttiin kerralla suunnistaa perille. Alkaa siis paikat olla jo tuttuja! :)

Mutta tämä itse paikka... voi hyvä ihme, jos mie vielä ikinä kuulen Suomessa jonkun valittavan huonoista kouluista tai välineistä niin työnnän samantien lentokoneeseen kohti Mauritiusta että menehän kahtomaan mitä se voi oikeesti meno olla. "Koulu" sijaitsee Flacqin bazaaritorin vieressä olevan parkkipaikan takana, syrjäisellä paikalla muutaman asuinrakennuksen kupeessa. Vieressä rakennetaan jollekin tontille uutta rakennusta, ja meidän "turistien" talsiessa parkkipaikkaa pitkin taisivat työmiehet kahtoo että nyt on rikkaat valkoihoset pahastikin eksyny. Vaan ei, määränpää oli tiedossa ja sisälle mentiin. Alue oli aidattu (yllätys yllätys, kaikki täällä on) ja piha-alueelle pääsi vanhasta metallisesta liukuportista.

Koulu

Itse koulu koostui kahdesta talosta, niiden välisestä 10x10m piha-alueesta ja yhdestä aaltopellistä tehdystä autotallista. Ensimmäisessä talossa oli yksi suomalaisen koulun luokkahuoneen kokoinen tila, joka oli jollakin sermillä tai vastaavalla jaettu 4:ään osaan. Näissä neliöissä oli kussakin yksi iso pöytä, jonka ympärillä oli tuolit lapsille: jollakin oli muovinen puutarhatuoli, toisella puinen jakkara ja kolmas istu ns"muassa *ulukullaan" - tuolit siis eivät olleet ihan Suomalaista Iskun tasoa. Lapset näihin 4:ään ryhmään oli jaoteltu kai osittain vähän vammojensa ja iän mukaan. Täälläkin oli paljon CP:tä, yksi vai kaksi autistia ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisella ryhmällä oli oma opettajansa, ja päivätoimet sisälsivät oikeastaan "leikkiä ja laulua". Meno oli välillä kuin olisin teleportannut korkeasaaren apinalinnakkeeseen, kun jokapuolelta kuuluu huutoa ja mökää, kohta yksi repii kädestä ja vieressä toinen itkee kun yrittää oikasta vähän sen koipea. Kohta jo joku kaatuu tuolilla ja yks sahaa pöytää viivottimella. On vaikea yrittää sanoin kuvailla, mutta ymmärtäähän sen kun järkeä ei ole päässä, eikä se toki lasten vika ole. Pakko vaan arvostaa opettajien työtä tässäkin laitoksessa, kun jaksavat tätä menoa joka päivä.

No, ensimmäisestä mökkeröstä pääsee sisäpihan kautta tähän toiseen vastaavaan mökkeröön tämän "autotallin" läpi, joka ikävä kyllä toimii sekin luokkahuoneena kahdelle ryhmälle. Täällä ovat ne, joilla jalat toimii, mutta piä ei, eli lapset joilla on mentaalipuolen ongelmia. Päiväohjelma oli hyvin samanlaista, mutta meno paljon rauhallisempaa. Niin ja siis kun lapsista puhun, ei kaikki toki mitään alle murrosikäisiä ole, vaan osa on jopa 20-40 vuoden ikäisiä, mutta samassa tarhassa kaikki kuitenkin...

Autotallin jälkeen on toinen pikku asunnon tötterö, jossa on "opettajien huone" sekä "ft-huone". Laitoin heittomerkkeihin, koska ei niitä nyt ehkä ensisilmäykseltä semmosiks kutsuis. Tämä meille varattu fysioterapiahuone on kooltaan ehkä 4x4 metriä. Siitäkin huolimatta sisään on mahdutettu yllättään paljon tavaraa, toki kaikki ei ehkä meidän ammatinharjoittamisen kannalta niin oleellista olisi, kuten vanhat oljenkorret, ompelukoneet ja toimimattomat kuntopyörät. Seinää koristivat psykedeellisillä silmillä varustetut väärinväritetyt teletapit. Tuulettimesta roikku hämähäkinseittiä ja ikkunan eteen oli kasattu tusina tiiliskiveä, jos siitä muutenkaan nyt olisi läpi jotain nähnyt. Ja mikä parasta, heti kun huoneeseen astui sisään tunkeutui näistä naamassani olevista kahdesta rustoisen ulokkeen läpi kulkevista rei'istä eli sieraimista vankka homeen haju. Vaikka oltiin tässä kopissa tänään ehkä 30 minuuttia, tuntui siinäkin ajassa jo että nenä meni vähän tukkoon. Päähänkin alko vähän koskemaan, mutta en tiedä oliko se sitten jo enempi kuvittelua kuin suoraa vaikutusta. No kuitenkin.

Maybe not this time, thank you

Ft-huonetta

Tilat ei siis ole kummoiset, ja välineitä ei ole oikeasti mitään. Tai no valehtelenkohan nyt, on meillä siellä yksi vaaleanpunainen pallo. Sillähän voi osaava fysioterapeutti tehdä vaikka mitä! :) Niin ja kaksi pöytääkin on, toinen polven korkeuvella ja toinen rinnan korkeudella. Ulkonakin on pari metriä kaidetta ja kahden askeleen portaat. Jumaliste, että tulee olemaan kuntoutus heleppoa näillä vehkeillä.

Ja sitten mikä vielä ehkä näitä tilojakin enempi harmittaa on tää paikallinen kuntoutuksen/sairaalahoidon taso. En rupea nyt yleistämään, mutta mietittiin just tänään että miks meillä ei Suomessa ole tarvinnut harkassa kohdata vastaavanalaisia asiakkaita. Ehkä siksi, kun niitä ei siellä vaan ole? Jos CP-lapsella Suomessa on rakenteellisia vikoja, ne korjataan leikkauksilla ja sen jälkeen hoidetaan fysitoreapialla niin hyvään kuntoon kun mahollista. Näin toki tehään täälläkin, mutta joku mättää jossain kohti ja pahasti. Yhdeltäkin 23-v tytöltä oli akillesjänteeseen tehty yksi tai useampiakin pidennyksleikkauksia. Tämän jälkeen hänellä on ollut myös ft-tapaamisia. Kokeilin sitä nilkkaa sitten, kun kävely näytti tulevan niin massaliikkeenä jalanheilautuksena sivukautta kuin mahdollista. Nilkkahan ei liikkunut ei mihinkään suuntaan. Kun näillä (jo useita senttimetrejä ) kuihtuneilla ulokkeillani joita ennen käsiksikin uskalsi kutsua kokeilin vääntää vähän voimakkaammin, sain nilkkaan ehkä puoli senttiä - sentin liikettä. Niin surkeeta, niin surkeeta. Ja esim. toinen 13-v poika, jolla on CP-vamma, näytti muuten täysin kävelykykyiseltä, mutta kun polvet on noin 90-asteen kulmassa ja eikä niitä saa spastisuuden (?) vai liian kireän/lyhyen takareiden lihaksiston takia kuin parikymmentä astetta suoremmaksi. Suomessa mokomat olisi jo varmana leikattu ja/tai lastoitettu suoriksi siten, että poika kävellä vinttaisi omin avuin tai ainakin kävelysauvoilla. Täällä tää homma ei vaan toimi, ei sitten yhtään.

Vaikka täällä bussimatkat onkin pitkiä ja hitaita, on siinä hyvin aikaa seurata ympäristön arkea. Yhden pitkän suoran tieosuuden varrelle oli kasattu jonkinlainen maja, muutama poikkipuu isojen "tammien" välissä ja musta rähjäinen ressu päällä vesisateen varalta ja auringon suojaksi. Alla istuskeli pari miestä penkeillä, välissään jokin lautapeli mitä he innokkaasti pelailivat.
Kadunvarressa olevan lasten leikkialueen sisällä käpsehteli kukko. Toisella puolella tietä reunustavan metrin korkuisen aidan päällä kahteli koira ympäröivää hulinaa. Täällä kun olen näistä jokapaikkaan parkkeeratuista autoista joskus maininnut, niin nyt se sitten ekaa kertaa "kostautui". Bussimatkan "hiljaisuuden" rikkoi kova pamaus ja lasinsirpaleiden kilinä, Bussin lipunmyyjä ravisteli sormiaan kipeän näköisesti. Kaikki kanssamatkustajat katselivat ympärilleen ihmetyksestä. Bussi jatkoi matkaansa kuin ei mitään. Kun lopulta noustiin pois bussista niin huomattiin että sivupeili oli menny räsäksi ja peilin palaset kimaltelivat oviaukon suulla. Peili oli siis vissii kolahtanut tienvarrella pysähtyneeseen pakettiautoon. Mahtaa olla pakettiauton omistajalla hymy korvissa.


Tulipas pitkä ja tuskainen kirjoitus. Jotta ei mene homma liian vakavaksi, laitetaan lopuksi iloisen  koiranpennun kuva, joka ravintolan edessä tuli meitä tervehtimään. Ainut vaan, että se oli kulkukoira.

Tähän on kiva käyvä uiskentelemaan pitkän harkkapvän jälkeen kuunvalossa.

- Ville