Kilpikonnia

Hei taas kaikille. Nyt kun on harkka helpottanut, niin ehtii tehä taas vähän enemmän muutakin. Keskiviikko-iltana saimme Milenalta viestin,että hänen olisiko meillä mielenkiintoa lähteä hänen, Samin ja Milenan sedän kanssa käymään etelässä. No mitäs myö muutakaan, kellot soimaan  viideltä jotta ehditään Port Louisiin.

Aamulla sitten kellot soi, minä heräsin jo vähän ennen kellon soittoa taas... olispa se näin helppoa aina kouluaaamuinakin. Noh, aamupuuron jälkeen ehdittiin hetki kattella merenrannalla vielä auringonnousua ennen kuin hypättiin bussin kyytiin ja kohti pääkaupunkia. Totuttuun tapaan yhdellä vaihdolla mennään tuossa Flacqissa. Kuuden jälkeen kun bussi lähti meidän pysäkiltä, niin vaille yhdeksän oltiin Port Louisissa. Reilu kaksi ja puoli tuntia bussissa istumista alkoi taas kerrakseen riittämään, varsinkin kun viimeiset 5 kilometriä mentiin aamuruuhkassa bussin edetessä viisi metriä kerrallaan puolen minuutin välein. Kyllä siinä taas minulta ainakin kärsivällisyyttä kysyttiin, kun Suomessa on tottunut, että ainakaan meillä Jojensuussa ei ruuhkia juuri ole. Ainakaan tämänmoisia.

No kyllähän se bussi lopulta oli perillä. Ostettiin parit kanasämpylät asemalta odotellessamme Milenaa ja kumppaneita. Aikaa kun oli, niin päätin pistäytyä pääkaupungin postitoimistossa, siellä kun minulle oli postipaketti saapunut. Tähän väliin pieni avautuminen (yllätys yllätys) paikallisesta postin toiminnasta. Jos ei postin toiminta kiinnosta, hyppää kursivoidun osion yli.

Ollaan Tuijan kanssa siis saatu yksi-kaksi pakettia per nenä kotisuomesta. On tullut ruokaa, karkkia, ruisleipää ym. mitä nyt Suomesta voi ulkomailla kaivata. Yleensä kun paketti tänne saapuu, saamme paperilappusen kotiin, jossa ilmoitetaan, että paketin voi hakea. Kun olemme sitten menneet tuohon lähimpään postitoimistoon Central Flacqiin, on jokainen paketti pitänyt vielä erikseen tilata sinne pääkaupungista. Tämä toimitus kestää jotakuinkin viikon ja maksaa 1,5 euroa. No, kaikki paketit ollaan saatu perille kyllä tähän asti, vaikka Suomesta lähettämisen ja kämpille asti tulon välillä on yleensä vierähtänyt kuukauden päivät. Vaikkain minun  lähetyksestäni oli kaikki karkki- ja purkkapaketit avattu ja karkit oli levällään kirjeen pohjalla, ja varmaan muutamia maisteltukkin...

No kuukausi takaperin pyysin sitten vielä vanhempiani lähettämään minulle yhden lääkeainepakkauksen tänne, kun jotenkin en näihin paikallisiin apteekkeihin luota ihan niin hirveesti. Äitihän teki työtä käskettyä, ja kertoi lisänneesä pakettiin vielä purkkaa ja salmiakki, nam nam. 

Pari viikkoa sitten saapui lappu, että nyt olisi paketti haettavissa. Ilossa suin marssin yhtenä aamuna sitten Flacqin postitoimistoon pakettia hakemaan. Sieltä tarjottiin "eioota". Kysyin, että voisitteko sitten taas tilata sen tänne. "Ei voi". Aha. "Ettekö, vaikka maksan taas normaalisti?" "Ei". Aha. Paketin saa vaan pääkaupungista. Noh, eihän sinne ookkaan kun kolmen tunnin matka.
Vitutusmittari näytti taas ylinopeutta kun läksin marssimaan postitoimistolta poispäin.  Noh, se siitä. Olkoonsa mokoma paketti.

Tänään kuitenkin, kun sattuman kaupalla sinne Port Lousiin mentiin, otin lapun mukaan, jotta voin noutaa lopulta sen pakettini. Marssin postitoimistoon tiskille revenneen lappuni kanssa. Oikeastaan se näytti siltä, kuin koira olisi kuletellut sitä suussaan, sillä reikiä oli siellä täällä ja tekstitkin oli osittain hävinneet. Ja minä en sitä saanut aikaan, vaan ihan paikalliset posteljoonit taas tehneet ihmeitään.

Tiskillä sanottiinkin suoraan, että he käyvät uuden lapun, kun tämä on niin huonossa kunnossa. 
Odottelin siinä kymmenisen minuuttia tiskillä, kun mies saapuu uuden lapun kanssa ja täytellään tietoni siihen. Sitten hän pyytää minua istuutumaan alas penkeille. 
Taas meni kymmenisen minuuttia, kunnes minut kutsutaan toiselle tiskille. Tiskin takana istui kolmipainen miespuolinen Jury.
"Englantia vai ranskaa?"
"Englantia"
"Mitä tässä paketissa on?" kysyy yksi miehistä osoittaen pakettiani.
"Lääkeainetta ja pussi tai kaksi karkkia"
Mies kirjaa ylös ja antaa toiselle miehelle luvan avata pussin.
Tämä tarttuukin mattoveitseen ja vetää paketin auki. Sieltä ilmestyy juuri tämä lääkeainepurkki, salmiakkipussi ja purukumia. Kaikki kolme miestä tutkivat paketin sisältöjä.

"Mitä tämä on?" vanhin miehistä osoittaa salmiakkipussiani.
En muistanut mitä salmiakki on englanniksi, joten sanoin siinä olevan vaan suomalaista karkkia.
Katselee vähän aikaa tuoteselostusta ja kirjoittaa pakettien nimet ylös lappuunsa.

"Meille tulee tänään virallinen tarkastaja tänne kello 12. Jos haluat, voit tulla hakemaan ne iltapäivällä" mies sanoo. No, oltiin menossa etelään, joten en minä niitä hakemaan päässyt. Sovittiin sitten, että lähettävät paketit minulle postissa huomenna, ja niiden pitäisi saapua ensi viikolla minua lähinnä olevaan postitoimistoon. Tai ensin tietty saapuu lappu kotiin.
Kiittelin kovasti ja täytin yhden lappusen vielä ja lähdettiin sitten jatkamaan matkaa. 
Mutta voihan kerpele että kiehutti taas. Yhden hiton paketin takia ihan helekutinmoinen ruljanssi. Ja asiakaspalvelusta muutenkin, liian monta kertaa siitä on tullut mieleen se, kun Uuno Turhapuro oli rautakauppiaana. Tässä vielä muistinvirkistystä Uunosta. 

Grand Bassinista. Kraaterijärvi. Rannat täynnä kaloja.

Postiruljanssin jälkeen hypättiin Milenan kyytiin ja kohti etelää. Tarkoituksena oli siis kierrellä vähän eteläisessä osassa Mauritiusta olevia nähtävyyksiä. Ehkä tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme Hindujen pyhiinvaelluspaikkaan Grand Bassiniin. Tänne ne siis vaeltaa aina helmikuussa. Paikkaa "vartioi" iso patsas tien vieressä. Sen juurella oli pyhää vettä, jolla voi pestä vaikka naamansa. Suomessa varmaan olis varmaankin joku juoppo lirautellut siihen jo omaa pyhää vettänsäkin, miten lie täällä. No tästä patsaalta vähän matkaa alarinteeesen avautu sitten oikealle kraaterijärvi, jonka juurella oli joitakin rakennuksia, temppeleitä ja hindujen patsaita. Pyhä paikka siis. Myö lähinnä toivottiin, että oltas nähty siellä yleensä viihtyviä apinoita, mutta jonnekin olivat karanneet. Piti tyytyy lammen rannalla uiviin kaloihin, joita oli tuhansia ja tuhansia. Isoja ja pieniä, mustia ja oransseja.

Patsas. Lord joku. KVG.

Vasemmalla olis ollu "vesiputoukset", mutta tää oli paljon hienompi näky.

No pitkään ei jaksettu kalojakaan kattella vaan lähtettiin eteenpäin. Seuraavana auto pysähtyi Alexandran vesiputouksille (ihan 100 varma en ole). Mie ainakin odotin vähän isompia, melkosia vanhan miehen kusisuihkuja olivat kyllä. Muuten paikalta oli tosi hulppeat näköalat merelle asti, joten laitetaan ennemmin kuva niistä kuin näistä "vesiputouksista". Alun perin oli suunnitelmissa mennä kattomaan isompaakin vesiputousta, mutta ajankäytöllisistä syistä jäi pois se lysti.

Näköalapaikalta. 

Täältä vähän matkan päässä auto pysähtyi jälleen. Pienen polun päässä oli hulppeat näköalat syvälle kanjoniin. En muista mikä tää paikka nimeltään oli, mutta näköalat oli taas kerran tosi upeat. Polun varrella muutama kauppias yritti myydä "good price for you" -matkamuistojaan. Ei nyt kelvannut.

Serpentiinitietä laskeutuessa maisemia

Nälkähän sinä kierrellessä tulee, joten suunnattiin johonkin Milenan sedän tietämään paikallista ruokaa tarjoavaan raflaan. Kuten kanjonikuvista voi päätellä, oltiin korkeella, joten alaslaskeutuminen tapahtui tällaista mutkittelevaa serpentiinitietä. Pyörällä olis yhdellä polkasulla päässyt monenmonta kilometria alamäkeen kerralla. Ravintola löytyi. Ruuaksi riisiä, kanaa, kalaa ja viittä eri sorttia joitain paikallisia antimia. Pinaattia, banaanimössöä, jotain pähkinäröppöä, mustekala + hedelmäsekoitusta ja jotain vähän perunalta maistuvaa vihannesta. Tää viimeinen pitää kuulemma keittää niin voimakkaassa suolassa jotta kitkeryys häviää, että ei miulle ainakaan maistunut kuin yksi näytekappale.

La Vanille, sademetsän (?) keskellä

Mahat täynnä suunnattiin La Vanilleen eli paikalliseen eläinpuistoon. Pikkusen yli 10 euroa maksoi sisään hengeltä. Heti porttien jälkeen näkyi alligaattoreita ja lepakoita, sitten jättiläiskilpikonnia ja peuroja. Yleisvaikutelmaltaan paikka oli siisti. Ikään kuin sademetsän keskelle se oli rakennettu, käytävät olivat kivilaatoitettuja, kapeita ja mutkittelevia. Jättiläiskilpikonnilla näytti mielestäni olevan ehkä eniten tilaa ja parhaat olot (tai mistäs minä tiiän  mitä ne ite on mieltä). Muilla eläimillä oli kovin pienet häkit, ja elinympäristö muutenkin mahdollisimman kaukana viihtyisästä. Täällä ei eläimet oikein suojaan ihmiskatseilta päässeet niin kuin vaikka korkeasaaressa. Mukava kuitenkin oli elukoita katella. Sademetsän keskellä kun oltiin niin itikat söivät tarmokkaasti kintut kutiaviksi.

Jättiläiskilpikonna, 100 vuotta. Tuon sai nousemaan seisomaan kun kaulan juuresta kutitti kädellä. Saattavat purra kuulemma, mutta tää kaveri oli ainakin kovin leppoisa.

Perus elukoiden lisäksi siellä oli mm. museo ja hyönteisnäyttely. Näyttelyyn oli siis ilmeisesti vaan yksi ja ainoa henkilö kerännyt näitä hyönteis ym. näytteitä, Eri lajeja oli näytillä kymmeniä tuhansia. Tiloissa haisi jännälle, kun piti olla vissiin jotain ainetta ilmassa että hyönteiset ei mätäne sinne. On pitänyt olla intohimoinen kaveri, kun noin paljon vaivaa jaksanut nähdä ötököitten tähden.

Nää kaikki sänkyyn yöllä yhtä aikaa kiitos

Kun eläinpuisto oltiin kierretty, ajettiin Curepipeen (paikalliset lausuu jotenkin qurbiib :D) josta bussilla kotiin. 13 tuntia tien päälle vei kyllä veronsa, ja oltiin molemmat melko poikki kotona. Kiva päivä oli, kannatti lähteä.

Vielä 17 päivää aikaa kokea ja nähdä Mauritiusta! Katotaan mihin reissu vielä meidät vie.
-Ville